Kaija Jokinen 1931–2022
Rakas ystävämme ja yhteisömme pitkäaikainen jäsen Kaija Jokinen siirtyi Abhá-valtakuntaan 28.9.2022 oltuaan lähes 6 vuotta hoitokodissa Naantalissa.
Kaija vietti varhaislapsuutensa ja aloitti myös koulunsa Viipurissa. Vuonna 1939 syttynyt talvisota pommituksineen pakotti äidin ja Kaijan evakkomatkalle. Isä jäi hoitamaan pientä urheiluliikettään, josta luovutettiin sekä pyörät että sukset armeijalle. Isä kuitenkin tarvitsi vielä äidin apua asioiden hoitamisessa, ja niinpä myös Kaija palasi äitinsä mukana poikkeusluvalla takaisin Viipuriin joksikin aikaa ja oli näin ollen ainoa evakuoidussa kaupungissa oleva lapsi. Lopulta kuitenkin kaupungista oli lähdettävä, ja perhe päätyi erinäisten vaiheiden jälkeen Naantaliin.
Sodan aikana Kaija vietti lähes vuoden sotalapsena Ruotsissa maaseudulla, mistä hänelle jäi hyviä muistoja sekä ruotsin kielen taito. Kaijan isä toimi sodan aikana koulutustehtävissä ja myöhemmin sotavankileirin vartijana. Hän kuitenkin menehtyi sairauteen vain 40-vuotiaana. Kaijan ja hänen äitinsä elämä Naantalissa oli hyvin vaatimatonta, kärsittiinhän sota-aikana laajemminkin puutetta. He olivat tulleet käytännössä tyhjin käsin Naantaliin, sillä heidän Viipurista lähettämänsä tavarat olivat tuhoutuneet Tampereen aseman pommituksessa lähes kokonaan.
Kaijan koulunkäynti sodan aikana oli hajanaista, kun koulut olivat sodan takia osan aikaa kiinni, hän oli ollut lähes vuoden Ruotsissa ja lisäksi ollut kahteen otteeseen monta kuukautta sairaalassa eristyksessä ensin tulirokon ja sikotaudin ja myöhemmin aivokalvontulehduksen vuoksi, jotka kaikki olivat tuohon aikaan hyvin vakavia sairauksia. Hän valmistui kuitenkin aikanaan keskikoulusta ja olisi halunnut mennä lukioon, mutta äiti oli alkanut sairastella, ja tästä syystä Kaijan piti mennä töihin auttamaan perheen toimeentulossa. Kaija työskenteli pitkään Naantalin postissa ja oli siten tuttu monille naantalilaisille. Naantalissa Kaija perusti myös oman perheen.
Kaijan tyttären Tuijan mukaan Kaija kuuli bahá’í-uskosta käydessään Turussa silmälasiliikkeessä, missä Osmo Päivinen oli töissä optikkona. Hän liittyi bahá’í-yhteisön jäseneksi vuoden 1970 lokakuussa ja osallistui aktiivisesti toimintaan Naantalissa ja Turussa sekä myös kansallisiin tapahtumiin. Harri Sundell kertoo tutustuneensa Kaijaan erinäisissä bahá’í-tapahtumissa vuoden 1972 aikana, muun muuassa kesäkoulussa Mikkelissä. Harri muutti keväällä 1973 armeijan käymisen jälkeen Naantaliin, missä tuohon aikaan asui Kaijan lisäksi toinenkin bahá’í, Sirpa Salonen (myöhemmin Pasanen). Kaija, Sirpa ja Harri päättivät yhdessä muodostaa Naantaliin bahá’í-ryhmän ja alkoivat pitää hartaushetkiä, takkailtoja ja ryhmäkokouksia, joista pidettiin kirjaa. Ajatus oli, että Naantalissa joskus olisi toimiva paikallinen bahá’í-yhteisö. Vuonna 1977 pystyttiinkin perustamaan ensimmäinen Naantalin paikallinen henkinen neuvosto, jonka yksi jäsenistä oli Kaija.
Vuonna 1981 Kaija tuli valituksi Kansalliseen Henkiseen Neuvostoon, ja saman vuoden syksyllä hän muutti asumaan kansalliseen bahá’í-keskukseen Helsinkiin ja toimi sen hoitajana oman työnsä ohella Käpylän postitoimistossa. Kansallisessa Neuvostossa hän palveli useana vuotena pöytäkirjasihteerinä ja laittoi myös usein kokousten ajaksi ruokaa koko neuvostolle. Toimiessaan Kansallisen Henkisen Neuvoston jäsenenä Kaijalla oli tilaisuus osallistua kaksi kertaa kansainväliseen yleiskokoukseen Haifassa. Hän rakasti syvästi Bahá’i-maailmankeskusta, hautapyhäkköjä ja puutarhoja, ja hänen oli mahdollista tehdä myös useita pyhiinvaelluksia ja lyhyempiä vierailuja pyhille paikoille.
Kaija oli Kansallisen Neuvoston jäsen syksyyn 1989 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle ja lähti pioneeriksi Murmanskiin Venäjälle täyttäen näin yhden Yleismaailmallisen Oikeusneuvoston Suomelle asettaman pioneeritavoitteen. Sitä ennen hän oli sisukkaasti opiskellut venäjän kieltä ja harjoitellut sen puhumista Rosa ja Mozaffar Namdarin kanssa. Kaija hankki kuitenkin myös oman asunnon Ivalosta myytyään Naantalin keskustasta asuntonsa, jota oli vuokrannut useille Naantaliin muuttaneille bahá’ílle vuosien ajan. Ivalon asunto toimi Kaijalle tukipaikkana, jonne hän pystyi välillä palaamaan Venäjältä esimerkiksi aina, kun oli tarpeen hankkia uusi viisumi tai huolehtia terveyteen liittyvistä asioista Suomen puolella.
Murmanskissa Kaija asui alkuun alivuokralaisena paikallisten bahá’íden kodeissa. Kun Murmanskiin hankittiin myöhemmin paikallinen bahá’í-keskus, hän asettui siihen asumaan. Neuvostoliiton hajottua bahá’í-toiminta oli Murmanskissakin vilkasta, ja sinne tehtiin lukuisia opetusmatkoja Suomesta käsin. Venäjän kielen taitoisesta Kaijasta oli suuri apu kaikille, jotka kävivät tuolloin Murmanskissa ja myös Lovozerossa (missä Carroll Stormer toimi samaan aikaan pioneerina). 1990-luvun alussa Murmanskiin muodostettiin paikallinen henkinen neuvosto, ja Kaija oli sen ainoa ei-venäläinen jäsen. Kaijan elämä Murmanskissa oli vaiherikasta. Tuohon aikaan ei kaupungissa ollut juuri lainkaan länsimaalaisia, ja väliin Kaija joutui jopa uhkaaviin tilanteisiin. Oman tarmokkaan luonteensa sekä ehkäpä evakkoajankin kasvattaman sopeutuvaisuuden, rohkeuden ja sinnikkyyden avulla Kaija kuitenkin selviytyi haasteista. Hän jatkoi venäjän kielen taitojensa parantamista esimerkiksi lukemalla lähes päivittäin sanakirjan avulla mm. lehtiartikkeleita.
Kaija toimi aktiivisesti koko Pohjoiskalotin alueella. Hän palveli Venäjän edustajana Pohjoiskalotin Bahá’í-neuvoston jäsenenä vuosina 2003–2006, lisäksi hän toimi jonkin aikaa myös Pohjoiskalotin koulutusinstituutin johtokunnan jäsenenä. Ajan myötä olot Venäjällä muuttuivat ja viisuminsaanti vaikeutui, ja Kaija joutui siirtymään pysyvästi Ivaloon, missä hän osallistui aktiivisesti paikallisen yhteisön toimintaan sekä toimi myös koko Pohjoiskalotin alueella. Hän osallistui instituuttikursseille omalla alueellaan sekä myös Norjan puolella.
Ivaloon muuttonsa jälkeisinä vuosina Kaija toimi joitakin kausia Inarin Bahá’íden Henkisen Neuvoston jäsenenä niinä vuosina, kun paikallinen neuvosto saatiin muodostettua. Hän halusi pitää hyvää huolta myös fyysisestä kunnostaan, ja Ivalossa asuessaan hän teki päivittäin pitkiä kävelylenkkejä ja kävi myös uimassa. Vähitellen hänen muistinsa ja voimansa kuitenkin heikkenivät niin, että syksyllä 2016 hän ei pystynyt enää asumaan itsenäisesti kotona. Hän siirtyi keväällä 2017 oman toivomuksensa mukaisesti asumaan Naantaliin palvelukotiin, missä hän oli lähempänä tytärtään Tuijaa sekä lapsenlapsiaan Tomia ja Suvia ja heidän perheitään.
Kaija muistetaan erityisesti hyvin ahkerana ja sisukkaana henkilönä, jolla oli loistava huumorintaju ja ainainen pilke silmäkulmassa. Hänellä oli myös utelias ote elämään ja hän seurasi tiiviisti maailman tapahtumia. Kaija haudattiin 14.10.2022 tyttärensä ja muiden sukulaistensa ja bahá’í-ystävien saattamana Naantaliin Hakapellon hautausmaalle.
