Tieteen ja uskonnon sopusointu

Tiede ja uskonto nähdään usein vastakohtina, mutta bahá’í-uskossa niitä pidetään toisiaan täydentäviä voimina, jotka yhdessä edistävät ihmiskunnan kehitystä. Tieteen ja uskonnon harmonia on perusta, jonka varaan ihmiskunta voi rakentaa oikeudenmukaisen ja rauhanomaisen maailman.

Bahá’í-uskon tulkitsija ‘Abdu’l-Bahá vertaa tiedettä ja uskontoa linnun siipiin, joiden avulla ihmiskunta voi kohota korkeuksiin, mutta vain yksi siipi ei riitä.

Bahá’í-kirjoituksissa uskonto määritellään Jumalan antamaksi ohjaukseksi, jonka on oltava elävää, edistyvää ja sopusoinnussa järjen kanssa. Uskonto pohtii elämän tarkoitusta sekä moraalista ja henkistä kehitystä. Sen tarjoamat eettiset periaatteet ohjaavat ihmiskuntaa tavoittelemaan oikeudenmukaista ja rauhanomaista yhteiskuntaa. Tiede puolestaan tarkastelee aineellista todellisuutta järjestelmällisen havainnoinnin, kokeilun ja järkeilyn kautta. Tiede ja uskonto vastaavat siten erilaisiin, mutta toisiaan täydentäviin kysymyksiin.

Bahá’í-opetusten mukaan todellinen uskonto ei voi olla ristiriidassa tieteen kanssa, sillä totuus on yksi ja sama riippumatta siitä, mistä se löydetään. Jos uskonnolliset käsitykset ovat vastoin tieteellisiä havaintoja, ne ovat vain ihmisten luomia perinteitä tai vääriä tulkintoja. ‘Abdu’l-Bahá toteaa:

Ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisen uskonnon ja tieteen välillä. Kun uskonto vastustaa tiedettä, siitä tulee pelkkää taikauskoa; se mikä on tiedon vastaista, on tietämättömyyttä.

Kuinka ihminen voi uskoa todeksi, minkä tiede on todistanut mahdottomaksi? Jos hän uskoo vastoin järkeään, se on pikemminkin tietämätöntä taikauskoa kuin uskoa. Kaikkien uskontojen todelliset periaatteet ovat sopusoinnussa tieteen opetusten kanssa. (Puheita Pariisissa)

Esimerkkinä tästä bahá’í-opetukset eivät kiellä evoluutioteoriaa, mutta korostavat ihmisen ainutlaatuista henkistä olemusta. ‘Abdu’l-Bahán mukaan ihminen on aina ollut henkinen olento, vaikka hänen fyysinen muotonsa on muuttunut ajan kuluessa. Tämä näkemys ei kiellä luonnonvalintaa, mutta sisällyttää keskusteluun henkisen ulottuvuuden, jota luonnontiede ei käsittele.

Sekä uskonnossa että tieteessä korostuu tarve objektiivisuudelle. Totuuden etsintä vaatii irrottautumista ennakkoluuloista, mieltymyksistä ja omasta egosta. Ilman tällaista vilpitöntä pyrkimystä uskonto ajautuu helposti kiihkomielisyyteen ja tieteen luotettavuus rapautuu.

Maailman uskonnollisille johtajille osoittamassaan kirjeessä maailmanlaajuisen bahá’í-yhteisön johtoelin Yleismaailmallinen Oikeusneuvosto toteaa, että

– – tiede ovat kaksi korvaamatonta tietämysjärjestelmää, joiden kautta tietoisuuden mahdollisuudet ilmenevät. Nämä perustavaa laatua olevat tavat, joilla järki tutkii todellisuutta, ovat toisistaan riippuvaisia, kaikkea muuta kuin ristiriidassa toinen toisensa kanssa, ja ovat olleet mitä hedelmällisimpiä niinä harvalukuisina mutta onnellisina historian aikakausina, kun niiden toisiaan täydentävä luonne on käsitetty ja ne ovat voineet toimia yhdessä. Tieteen edistyksen tuottamien oivallusten ja taitojen täytyy aina olla hengellisen ja moraalisen vastuuntunnon ohjaamia; uskonnollisen vakaumuksen, olipa se sitten miten arvostettua tahansa, täytyy auliisti ja kiitollisesti alistua tieteellisten menetelmien puolueettomaan testiin. (Kirje maailman uskonnollisille johtajille)

Juuri yhdessä tiede ja uskonto selättävät tietämättömyyden ja toimettomuuden sekä turvaavat ihmiskunnan kehityksen. Esimerkiksi tieteellinen tieto auttaa arvioimaan uuden teknologian vaikutuksia yhteiskuntaan ja ympäristöön, kun taas uskonto tarjoaa moraalisen pohjan moraaliselle tarkastelulle, joka varmistaa, että teknologia palvelee yhteistä hyvää.

Bahá’u’lláh velvoittaa seuraajiaan hankkimaan tietoa ja opiskelemaan taiteita ja tieteitä sekä kunnioittamaan oppineita. Hän neuvoo uskovia opiskelemaan ihmiskuntaa hyödyttäviä ja yhteiskuntaa kehittäviä tieteitä, mutta varoittaa tieteistä, jotka ”alkavat sanoista ja päättyvät sanoihin” ja joiden harjoittaminen johtaa ”joutavaan väittelyyn”.