Henrik Jansson 1950–2020
Yksi ensimmäisiä keskusteluja, joita muistan Henrikin kanssa käyneeni, liittyi kuoleman jälkeiseen elämään. Oli 1990-luvun alku. Olimme lapiot kädessä Helsingin bahá’i-keskuksen kellarissa aloittamassa vanhan talon kellariremonttia, jonka hän arkkitehtina oli suunnitellut. Olin 14-vuotias ja pohdin paitsi arkkitehdin uraa, myös elämän suuria kysymyksiä. Henrik vastasi yhteen kysymyksistäni näin: “Ei taivasta tai helvettiä ole paikkoina olemassa, ei hyviä tai pahoja tekoja ynnätä yhteen ja viivan alle jää ihminen. Bahá’í-usko opettaa, että palvelemalla ihmisen henkiset ominaisuudet kehittyvät ja sitä kautta myös Jumalan läheisyys. Olla lähempänä Jumalaa on kuin olla taivaassa.” Ja sitten lapioimme kellarin pohjaan lisää sepeliä.
Henrik Jansson valmistui arkkitehdiksi Oulun teknillisestä korkeakoulusta 1978. Hän aloitti arkkitehdin työt Alvar Aallon toimistossa, mutta perusti pian oman arkkitehtitoimiston. Uransa aikana hän suunnitteli kymmeniä rakennuksia sekä pientalomallistoja Suomessa. Hän työskenteli arkkitehtina sekä hankesuunnittelun ja projektinjohtamisen konsulttina eri maissa kuten Sveitsissä, Itävallassa, Turkissa, Espanjassa, Thaimaassa, Venäjällä ja Meksikossa.
Arkkitehtina hänellä oli erityinen kiinnostus asuintilojen toimivuuteen ja rakentamisen laatuun. Hän piti huolta kohteissa siitä, että rakentajat tuntevat ne tekniset määräykset, joilla voidaan taata rakennusten pitkäikäisyys. Hän ei pelännyt huomauttaa rakennusvirheistä ja korjauttaa niitä. Henrikin tarkkuudesta kertoo eräs merkityksettömältä vaikuttava yksityiskohta rakentamisen arjesta. Hän usein huomautti naulaisista laudanpätkistä ja repsottavista suojapeitteistä. Siisti työmaa oli tekijöille turvallinen, materiaaleja ei mennyt hukkaan ja rakentamisen jälki parani.
Timpurit, muurarit ja pellittäjät pitivät Henrikistä kahdesta syystä. Ensimmäinen oli se, että Henrik joi työmaalla yhteiset kahvit ja oli kiinnostunut ratkomaan ne yksityiskohtaiset ongelmat, joita rakentajat kohtasivat lennokkaidenkin suunnitelmien toteutusvaiheessa. Eräs maalarimestari kiteytti sen näin: ”Huomasin heti, että hän on hyvä jätkä. Henrik ei aseta itseään duunarien yläpuolelle, kuten monet esimiehet ja suunnittelijat.”
Henrik Jansson löysi bahá’í-uskon yhdessä vaimonsa Lauran kanssa Sveitsissä 1978. Uuden uskonnon päämäärä ihmiskunnan yhdistymisestä ja ihmisen henkisestä matkasta muita palvellen synnytti halun toimia yhteiskunnallisesti. Pian he olivat perustamassa Aaraun paikallista henkistä neuvostoa. Muutama vuosi myöhemmin Suomeen palattuaan hän alkoi aktiivisesti toimia yhteisön monissa työryhmissä, tapahtumissa ja hallinnossa. Hänet valittiin Suomen Kansallisen Henkisen Neuvoston jäseneksi 1984. Tässä tehtävässä hän palveli yhtäjaksoisesti 29 vuotta.
Henrik toimi Suomen bahá’í-yhteisön tiedotustoimiston ja sen jälkeen ulkoasiaintoimiston johtajana vuodesta 1986 alkaen. Tehtävässään hän tapasi säännöllisesti ulkoministeriön virkamiehiä sekä ajoittain ministereitä ja eduskunnan valiokuntien jäseniä. Erityistehtävänään hän toimi linkkinä YK:n yhteydessä toimivan yhteistyöjärjestön Bahá’í International Communityn (BIC) ja Suomen välillä varmistaen, että viranomaisilla oli aina ajantasaiset tiedot Iranin bahá’íden ihmisoikeustilanteesta. Suomi oli YK:n ihmisoikeuslauselmissa niiden maiden joukossa, jotka toistuvasti tuomitsivat Iranin hallituksen bahá’íhin kohdistaman vainon, monitoroi tilannetta ja vaati painokkaasti muutosta. Henrik toimi myös Kansallisen Henkisen Neuvoston puolesta erityistehtävissä mm. ETYK:issä bahá'í-yhteisön virallisena edustajana sekä bahá’í-kiintiöpakolaisiin liittyvissä keskusteluissa. Henrik täsmensi usein, että kaikki tieto, mikä viranomaisille tai medialle toimitetaan, tulee olla totta ja varmennettua. ”Meidät bahá’ít tunnetaan kansainvälisesti siitä, ettemme väritä ihmisoikeustietoja omaksi eduksemme.”
Henrik käytti säästelemättä myös ammatillisen osaamisensa arkkitehtina yhteisön hyväksi. Hän toimi 90-luvulta saakka yhteisön kiinteistöjen isännöitsijänä läpivieden Helsingin Käpylässä sijaitsevan kansallisen bahá’í-keskuksen useat peruskorjaukset. Hän suunnitteli ja urakoi Pohjoiskalotin bahá’í-keskuksen, joka valmistui 1997 Inariin. Rakennus on palvellut siitä lähtien Pohjoiskalotin neuvoston kokouspaikkana, lukuisten matkustavien opettajien tukikohtana sekä paikallisten bahá’íden ja inarilaisten toimintakeskuksena.
Yrittäjänä Henrik ajoitti omia töitään niin, että pystyi virka-aikaan hoitamaan sekä kiinteistöihin liittyvät palvelutehtävät että edustamisen virkamiesten tapaamisissa. Näinä vuosina hän oli myös valmiustilassa välittämään viiveettä Bahá’í-maailmankeskuksen kiireelliset tiedotuspyynnöt viranomaisille ja medialle.
Henrikille oli tyypillistä pyrkimys selkiyttää monimutkaisiksi äityviä keskusteluja visuaalisiksi kaavioiksi. Arkkitehtina hän oli tottunut jäsentämään ensin päälinjat ja vasta niiden alle yksityiskohdat. Tästä ominaisuudesta oli suuri hyöty monissa neuvotteluissa, joissa eri kulmista asiaa pohtivat loivat yhteisen näkemyksen ja toimintasuunnitelman. Henrik opiskeli Yleismaailmallisen Oikeusneuvoston ohjauskirjeet tarkkaan alleviivaten ja numeroiden päälauseita. Hän kirjoitti monissa tapaamisissa Maailmankeskuksen edustajien puheenvuorot muistikirjaansa niin, että kykeni myöhemmin siteeraamaan heitä sanatarkasti.
Henrik seurasi ahkerasti päivänpolitiikkaa ja sen monimutkaisuuksia, mutta piti bahá’í-uskon maailmankuvaa ihmiskunnan ykseydestä ja kansainvälisen rauhan saavuttamisesta selkeästi ajattelunsa horisontissa. Hänen sydäntään lähellä oli Bahá’u’lláhin lause ”Osoittakaa herpaantumatonta kiinnostusta oman aikanne ongelmiin ja keskittykää neuvottelemaan sen välttämättömistä tarpeista ja vaatimuksista.” Yleismaailmallinen Oikeusneuvosto muisti häntä viestissään sanoin ”stalwart follower of Bahá'u'lláh” ja ”exemplary devotion to the Cause” – ”Bahá’u’lláhin järkkymätön seuraaja” ja ”esimerkkillinen omistautuneisuus uskolle”.
Perhe oli Henrikille erityisen rakas. Neljänkymmenen avioliittovuoden aikana Henrik ja Laura pitivät huolta, että molemmat lapset saivat mahdollisuuksia nähdä ja kokea ihmiskunnan palvelua kotona ja maailmalla. Pariskunta kasvatti lapsensa maailmankansalaisiksi. Kun ensimmäiset lapsenlapset syntyivät, Henrikin elämään tuli uusi ulottuvuus. Siljan ja Sofian kanssa vietetyt hetket olivat ”Fafalle” erityisen rakkaat.
Viimeisen vuoden Henrik kamppaili syöpähoitojen kanssa, mutta kykeni jatkamaan arkkitehdin työtään ja palveluaan yhteisön isännöitsijänä ja ulkoasiantoimiston tehtävissä. Kun juttelimme hänen diagnoosistaan keittiön pöydän ääressä, hän sanoi tyynenä, ettei pelkää kuolemaa. Viimeisinä kuukausina tie vei takaisin Käpylän kellariin. Henrik ehti vielä organisoida äkillisesti hajonneen päävesiputken remontin.
Ja mikä oli se toinen syy, miksi rakentajat pitivät Henrikistä? Hallinnollisessa työssä ja arkkitehdin ammatissa edellytetyn tiukkuuden ja tarkkuuden vastapainona hän osasi tarvittaessa keventää: Henrikillä oli aina takataskussaan tietotriviakysymys tai itse kehitelty riimiruno. Tätä kepeyttä yhdistettynä Henrikin poikkeukselliseen pitkäjänteisyyteen ja luotettavuuteen jään kaipaamaan. Eräänkin yhteisprojektimme junnatessa paikallaan hän lähetti lohduttavan tekstiviestin ”Öy-lätti yll-ätti kuin höy-lätty lätty...”. Henrik ymmärsi uskonnon perustarkoituksen, luoda siteitä ihmisten välille. Ja vaativissa tehtävissä, kulmien kurtistuessa, sen väline on huumori.
Aram Aflatuni
