‘Abdu’l-Bahá ja ensimmäinen maailmansota

Lyhennelmä Amín Egean artikkelista ”Reading Reality in Times of Crisis – ‘Abdu’l-Bahá and the Great War”

---

Näytä täysikokoinen

Haagin Rauhanpalatsi rakennusvaiheessa 1900-luvun alkupuolella. Lähde: Wikimedia Commons

Kun ‘Abdu’l-Bahá vieraili Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa vuosina 1911–1913, lännessä oli koettu suurta vaurauden ja rauhan aikaa. Silloista yleistä mielipidettä kuvasi kuuluisa itävaltalainen kirjailija sanoin: ”Eurooppa ei ole koskaan ollut vahvempi, rikkaampi, kauniimpi tai enemmän luottavaisempi vielä parempaan tulevaisuuteen.”1

Tällaista luottamusta rauhanomaiseen ja vauraaseen tulevaisuuteen sai tukea myös nopea muutos kansainvälisessä politiikassa. Haagissa vuosina 1899 ja 1907 pidetyt rauhankonferenssit auttoivat ensimmäistä kertaa suurinta osaa maailman kansoista pääsemään maailmanlaajuisiin sopimuksiin sodan estämiseksi, joista ehkä lupaavin oli kansainvälisen välimiesoikeuden perustaminen (Permanent Court of Arbitration). Filantrooppi Andrew Carnegie, New Yorkin rauhanseuran (New York Peace Society) johtaja oli kutsunut ‘Abdu’l-Bahán puhumaan jäsenilleen ja maksoi rauhanpalatsin rakentamisen Haagiin. Rakennus vihittiin käyttöön suurellisesti elokuussa 1913, vain vuosi ennen maailmansodan puhkeamista.

Vakaumus siitä, että sodat ratkaistaan ensisijaisesti kansain­välisellä järjestäytymisellä oli niin vahva, että vuonna 1907 tehdyssä Haagin yleissopimuksessa sovittiin kansainvälisen tuomioistuimen perustamisesta, joka ei pelkästään sovittelisi, vaan myös hoitaisi oikeutta ja panisi täytäntöön kansainvälisen oikeuden. Tällaisen tuomioistuimen yksityiskohdat siirrettiin tulevaan Haagin konferenssiin, joka oli suunniteltu kohtalokkaasti vuodeksi 1915.

‘Abdu’l-Bahán radikaali analyysi sodan syistä

Näytä täysikokoinen

‘Abdu’l-Bahá New Yorkissa vuonna 1912. Lähde: media.bahai.org

‘Abdu’l-Bahán esittämä diagnoosi maailman tilanteesta oli hyvin erilainen kuin hänen aikalaistensa. Vaikka hän viittasi useaan ottee­seen tarpeeseen perustaa kansainvälisiä elimiä, joilla olisi maailman­laajuinen ulottuvuus ja riittävä toimeenpanovalta puuttumaan maiden välisiin konflikteihin, hän painotti myös yleisöllensä, että on kiireellisesti keskityttävä sodan moraalisiin syihin ja rauhan aikaansaamisen henkisiin edellytyksiin.

Hän ei koskaan väittänyt, että sota olisi pelkästään ja yksinkertaisesti seurausta puutteellisesta kansainvälisestä järjestäytymisestä vaan, että se myös kumpuaa virheellisistä käsityksistä ihmisestä, mikä johtaa peruuttamattomasti jakautumiseen ja kiistelyyn. Hän varoitti erityisesti rasismin ja natio­nalismin vaaroista, jotka määrittelevät yksilön aineellisten muuttujien, kuten ulkonäön ja taustan, mukaan ja asettavat ihmiset ja yhteiskunnat arvojärjestykseen näiden tekijöiden perusteella synnyttäen näin eri­arvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ja lisää vihaa ja vieraantumista ihmisryhmien kesken. Hän viittasi myös uskonnolliseen vihaan, jonka hän kuvaili olevan vastoin uskon­tojen peruslähtökohtia ja jumalallista tahtoa.

Kaikki ennakkoluulot, ovatpa ne sitten uskonnollisia, rodullisia, poliittisia tai kansallisia, on hylättävä, sillä nämä ennakkoluulot ovat aiheuttaneet maail­man sairauden”, hän sanoi puheessaan Pariisissa vuonna 1911. Hänen mukaansa ”se on vakava sairaus, joka – ellei sitä pysäytetä − pystyy aiheuttamaan koko ihmisrodun tuhon. Jokainen tuhoisa sota hirvittävine verenvuodatuksineen ja kurjuuksineen on ollut jonkin tällaisen ennakkoluulon aiheuttama.2

”Ennakkoluulot ovat aiheuttaneet maailman sairauden.”

”Ihminen on luonut ennakkoluulojen, vihan ja ristiriidan perustan lähimmäistään kohtaan”3, hän puhui vuonna 1912 New Yorkin Brooklynissa sijaitsevassa kirkossa. ”Niin kauan kuin nämä ennakkoluulot vallitsevat, ihmisyyden maailma ei saa lepoa”4, hän kirjoitti vuosia myöhemmin.

‘Abdu’l-Bahá ei esimerkiksi tunnustanut eri rotujen olemassaoloa, vaan totesi sen sijaan, että ”ihmiskunta on yhtä lajia, yhtä rotua ja niiden jälkeläisiä, jotka asuttavat samaa maapalloa”5. Hän myös kiisti, että valtiot olisivat luonnollisia kokonaisuuksia, ja viittasi valtioiden jakoihin ”kuvitteellisina viivoiva ja rajoina”6. Hän lisäksi vahvisti, että uskonnolliset eroavuudet johtuvat ”ahdasmielisestä tulkinnasta ja sokeasta jäljittelystä, jotka ovat ristiriidassa Jumalan profeettojen ilmaiseman todellisuuspohjan kanssa”7, ja hän painotti sitä, että tällaisten piirteiden tulisi kadota uskonnosta. ‘Abdu’l-Bahá sanoi jopa niin vahvasti, että ”jos uskonto on vihamielisyyden aiheuttaja, uskonnon puuttuminen on varmasti parempi kuin sen läsnäolo”8.

‘Abdu’l-Bahá korosti, että rauhan solmiminen olisi mahdollista vasta sitten, kun ihmiskunta ymmär­tää olevansa yksi kokonaisuus ja toimii tämän periaatteen mukaisesti. Hän toi kyseisen ajatuksen esiin monissa puheissaan. Esimerkiksi Minneapolisissa hän totesi, että ihmisten

‘Abdu’l-Bahá ei tunnustanut eri rotujen olemassaoloa eikä valtioita luonnollisiksi kokonaisuuksiksi.

on tunnustettava ja tunnistettava ihmiskunnan maailman ykseys. Tällä tavoin varmistetaan todellisen toveruuden saavut­taminen ihmiskunnan keskuudessa ja estetään rotujen ja yksi­löiden vieraantuminen – –. Suhteessa ihmiskunnan ykseyden ja solidaarisuuden tunnustamiseen toveruus on mahdollista, väärin­käsitykset poistuvat ja todellisuus käy ilmeiseksi.9

Tekemällä tällaisen lausunnon ‘Abdu’l-Bahá esitti kuulijoilleen radi­kaalin haasteen. Ihmisrodun ykseyden tunnustaminen merkitsee sitä, että hyväksytään kaikilla ihmisillä olevan yhteinen perus­identiteetti, joka ylittää yksilöiden väliset fyysiset ja sattumanvaraiset eroavuudet. Se merkitsee myös sitä, että hylätään kaikki ihmisnäkemykset, joiden perustana on rasismi, seksismi, hillitsemätön nationalismi ja uskonnollinen yksinoikeus, ja jotka oikeuttavat ihmisten eriarvoisuuden.

Vaikka ‘Abdu’l-Bahá ylisti useaan otteeseen ihmiskunnan edistystä muun muassa taloudessa, politiikassa, tieteessä ja teollisuu­dessa, hän myös varoitti, ettei aineellinen edistys yksin kykene tuottamaan todellista hyvinvointia ilman samassa suhteessa olevaa henkistä kehitystä. Pittsburghissa pitämässään puheessa ‘Abdu’l-­Bahá totesi, että ”kaikkein suurinta rauhaa ei voida saavuttaa rodullisella voimalla ja pakottamisella”10. ”Jos maailma pysyisi sellaisena kuin se on tänään, suuri vaara tulee kohtaamaan sitä”11, hän huomautti Chicagossa vuonna 1912.

‘Abdu’l-Bahá varoitti lähestyvän kansainvälisen selkkauksen vakavasta vaarasta vähintään seitsemäntoista kertaa. Pariisissa vuonna 1911 hän sanoi, että ”Euroopasta itsestäänkin on tullut kuin valtaisa asevarasto, joka on täynnä räjähdysaineita. Varjelkoon Jumala sitä syttymästä – – sillä jos se tapahtuisi, olisi koko maailma sodassa mukana.”12

Tästä ja muista nimenomaisista varoituksista huolimatta hänen yleisöänsä se ei havahduttanut. Luottamus aineelliseen hyvinvointiin painoi julkista mieli­pidettä enemmän kuin hänen diagnoosinsa maailman moraalisesta tilasta.13

Arkkiherttua Franz Ferdinand, Itävalta-Unkarin valtakunnan perillinen, murhattiin Sarajevossa 24. kesäkuuta 1914. Muutamaa viikkoa myöhemmin Euroopan suurvallat olivat sodassa, ja ‘Abdu’l­-Bahán vain muutama vuosi aiemmin ennustama katastrofi toteutui.

”Sillä tulevai­suudessa syttyy varmasti toinen, edellistä raivok­kaampi sota.”

Hän toisti varoituksensa ensimmäisen maailmansodan päättymisen ja kuolemansa välisinä vuosina. Kirjeen­vaihdossaan hän selitti, että toinen maailmanpalo oli uhkaava huolimatta ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta kauhusta ja Kansainliiton perustamisen myötä kansainvälisessä hallinnossa tapahtuneesta valtavasta edistymisestä. Vuonna 1919 hän kirjoitti seuraavasti:

Vaikka eri hallitusten edustajat kokoontuvat Pariisiin luodakseen universaalin rauhan perustan ja siten saamaan aikaan levon ja lohdun ihmiskunnan maailmaan, silti joidenkin yksilöiden välillä vallitsee edelleen väärinkäsityksiä ja oman edun tavoittelua. Tällaisessa ilmapiirissä universaali rauha ei ole toteutettavissa, pikemminkin uusia vaikeuksia syntyy.14

Jo seuraavana vuonna hän kirjoitti, että ”– – tulevaisuudessa syttyy varmasti toinen, edellistä raivokkaampi sota. Totisesti, tästä ei ole epäilystäkään.”15

Toisessa samana vuonna lähetetyssä kirjeessä hän oli vieläkin selväsanaisempi. Esittäessään, kuten hän oli tehnyt puheissaan lännessä, joitakin henkisiä edellytyksiä rauhan luomiseksi, hän päätti esityksensä luetellen joitakin sellaisia perustekijöitä, jotka johdattaisivat ihmiskunnan lopulta toiseen maailman­sotaan vain yhdeksäntoista vuoden kuluttua: ”Balkan on edelleen tyytymätön. Sen levottomuus lisääntyy. Voitetut vallat jatkavat tilanteen kiihottamista edelleen.”16

‘Abdu’l-Bahán todellisuus- ja tilannetaju kriisien aikana

‘Abdu’l-Bahán osallistuminen sotaan liittyvissä kysymyksissä tapah­tui kolmella tasolla – vallitsevaan keskusteluun osallistuminen, yhteisöelämän mallin rakentaminen henkisille periaatteille ja sodan puhkeamisesta johtuvien välittömien tarpeiden huomioiminen. Nämä kolme tapaa tarjoavat meille tilaisuuden pohtia sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen niiden ajattelumallien tarkoituksenmukaisuutta, jotka vaikuttavat tällä hetkellä maailman­laajuisessa päätöksenteossa.

Tänään, kuten silloin, maailma on monen uhkan saartamana. Ympäristön asteittainen heikkeneminen, puutteellinen globaali talous­järjestelmä – joka tekee mahdolliseksi äärimmäisen vaurauden ja köyhyyden olemassaolon ja samalla aiheuttaa määräajoin suuria talouskriisejä – sodan yleisyys monissa muodoissa ja sen jatkuva uhka ennennäkemättömän teknologisen kehityksen, kaiken­laisen ja kaiken suuntaisen vihan nopea leviäminen ja omaksuminen sekä rajoittamattoman nationalismin nousu ja siihen liittyvä pyrkimys vastustaa ihmisten erilaisuutta ja vastustaa globaaleja yhdentymisprosesseja, ovat vain joitakin ihmiskunnan kohtaamia haasteita. Näiden ihmisten luomien haasteiden lisäksi on muitakin odottamattomia ja luonnollisia haasteita, jotka nykyisen maailman­laajuisen pandemian tavoin korostavat ihmisen ekosysteemin haurautta – ekosysteemin, jota sisäiset hajaannukset ja eriarvoisuus ovat suuresti heikentäneet.

Ratkaisut ihmis­kuntaa vaivaaviin ongelmiin riippuvat myös ymmärryksemme muuttumisesta siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen.

Jos vastaus näihin kriiseihin, joista osa on ennennäkemättömiä, perustuu samanlaisiin vastakkainasetteluihin kuin maailmansotaa edeltäneiden vuosien internationalistien tai pasifistien ristiriidat, voimme ennakoida, että kaikkien sovellettavien korjaustoimenpiteiden vaikutus on dramaattisesti rajoittunut. Voiko esimerkiksi ihmiskunta, joka edelleen pitää kiinni nationalistisesta maailmankatsomuksesta, vastata riittävästi maailman­laajuisiin ongelmiin? Voivatko yhteis­kunnat, jotka kokevat kuluttamisen ja tavaroiden keräämisen tieksi todelliseen onneen, löytää ratkaisuja ilmastonmuutoksen kaltaisiin kriiseihin?

Jos kuuntelemme ‘Abdu’l-Bahán neuvoja, näiden ja tulevien kriisien diagnoosin ei kummassakaan tulisi tukeutua pelkästään aineellisten olosuhteiden tarkasteluun, vaan niiden tulisi käsitellä myös näiden ilmiöiden perimmäisiä, moraalisia syitä: pyrkimys omaan etuun; materialismille antautuminen; käsitys siitä, että taistelu ja riitely ovat hyväksyttäviä keinoja konfliktien ratkaisemiseksi; ihmisten tasa-arvon kieltävät ennakkoluulot sekä uskonnon tarkoituksen vääristyminen.

Kuten ‘Abdu’l-Bahá totesi johdonmukaisesti puheissaan ja kirjoi­tuksissaan, ratkaisut ihmiskuntaa vaivaaviin ongelmiin eivät riipu pelkästään ihmiskunnan aineellisten olosuhteiden muutoksesta vaan myös ymmärryksemme muuttumisesta siitä, mitä tarkoittaa olla ihminen, eksistentiaali­sesta tarkoituksestamme ja moraalisesta kehyksestä, johon toimintamme perustuu.

Viitteet

1. Stefan Zweig, The World of Yesterday (London: Cassell and Company, 1947), 152.

2. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, 45:1.

3. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, 82:11.

4. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of ‘Abdu’l-Bahá, 227:10.

5. ‘Abdu’l-Bahán puheesta International Peace Forum kansainväliselle rauhanfoorumille, New York, 12.5.1912, Promulgation of Universal Peace, 47:6.

6. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, 98:6.

7. Ibid. 110:15.

8. “Abdul Baha Gives His Impressions of New York”, The Sun (New York), 7.7.1912, 8.

9. ‘Abdu’l-Bahá, Promulgation of Universal Peace, 105:6.

10. Ibid. 44:13–15.

11. Ibid. 104:1.

12. “Apostle of Peace Here Predicts an Appalling War in the Old World,” The Montreal Daily Star, 31.8.1912, 1.

13. ‘Abdu’l-Bahá, Puheita Pariisissa, 34:5.

14. ‘Abdu’l-Bahá, Star of the West, 28.4.1919, 42.

15. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of ‘Abdu’l-Bahá, 228:2.

16. ‘Abdu’l-Bahá, Selections from the Writings of ‘Abdu’l-Bahá, 202:14